Lukeudutko sinä niihin lapsiin joita ei kehuilla kasvatettu?
Omassa lapsuudessani ei kehuja jaettu juuri missään muodossa. Silloin kun asiat eivät menneet toivotulla tavalla siitä sai kuulla. Jos oltiin tyytyväisiä, oltiin hiljaa.
Niin kotona kuin koulussa.
Kannustettiin kovaan työhön ja menestykseen.
Kasvatusperiaatteet ovat muuttuneet huomattavasti nykypäivään verrattaen. Muistan lukeneeni, että ennen jopa uskottiin lapsista tulevan narsisteja jos heitä kehutaan.
Kiusattuna kukaan ei tietenkään halua antaa pienintäkään syytä tai mahdollisuutta kiusaamiselle. Ei halua epäonnistua muiden edessä ja hakee ehkä muiden hyväksyntää.
Minun on vaikea kokea täyttä tyytyväisyyttä omista tekemisistäni, en koe koskaan tekeväni mitään tarpeeksi hyvin ja jään aina kauaksi asettamistani tavoitteistani. Uskon siihen, että aina olisin voinut tehdä asiat vieläkin paremmin. Koen ehkä syyllisyyttä ja häpeää siitä etten pystynyt parempaan.
Vaadin itseltäni aina paljon enemmän kuin muilta. Olen iloinen muiden onnistumisista ja koen monien onnistuvan lukuisissa asioissa arjessaan ja elämässään.
Kuka sitten vaatii minua täydellisyyteen, kuin minä itse? Ei varmaan kukaan. Ketä varten tavoittelen täydellisyyttä?
En ole juuri koskaan saanut tunnustusta tai kehuja tekemistäni asioista, enkä sitä edes odota. Joten en tätä myöskään tee kehujen toivossa. Tunnen tämän olevan ennemminkin oma henkilökohtainen taisteluni.
Olen koko ikäni ollut perfektionisti ihan vain itselleni ja ehkä olen halunnut yrittää miellyttää vanhempiani.
Perfektionismi uuvuttaa todella paljon ja aiheuttaa usein ahdistusta ja masennusta. Perfektionismi on omassa elämässä pienimmistä syistä ahdistukseen ja masennukseen, mutta olen huomannut sen vievän voimia aika ajoin.
Uskon, että kuten monella asialla on myös tälläkin ne hyvät puolensa.
Joissakin elämän osa-alueilla perfektionismista on ehdottomasti hyötyä, mutta kun sen asettaa jokaiselle osa-alueelle elämässään ei lopputuloksena voi olla kuin uupumus.
Lasten myötä oma perfektionismi on hellittänyt paljon. Lapset ja oma perhe on tärkeimpiä ja heidän hyvinvointi menee kaiken edellä. Silloin muissa asioissa on tarvinnyt hellittää. Vai voisiko sanoa, että saanut hellittää. Tietynlainen kriittisyys omaa kehoa kohtaan helpottui. Koti ei tarvinnut olla täydellisessä järjestyksessä vaan sellainen hallittu kaaos on just hyvä.
Olen oppinut sanomaan ei.
Minun ei tarvitse tavoitella täydellisyyttä jotta olisin riittävä tai hyvä ihminen.
Mitä enemmän oppii asioita itsestään ja ymmärtämään omaa käyttäytymistään, sitä helpompaa on tunnistaa omaa hyvinvointia haittaavat tekijät. Näin niistä on myös huomattavasti helpompi opetella pois. Se, että osaat tunnistaa itsessäsi liiallisen täydellisyyden tavoittelun on jo suuri askel kohti armollisempaa elämää ja itsesi hyväksymistä.
Onko sinulla taipumusta perfektionismiin? Kuinka se ilmenee sinun elämässäsi? Vain tietyllä osa-alueella vai vähän kaikessa mitä teet?
Mukavaa alkanutta viikkoa!
-Marjut-
Omassa lapsuudessani ei kehuja jaettu juuri missään muodossa. Silloin kun asiat eivät menneet toivotulla tavalla siitä sai kuulla. Jos oltiin tyytyväisiä, oltiin hiljaa.
Niin kotona kuin koulussa.
Kannustettiin kovaan työhön ja menestykseen.
Kasvatusperiaatteet ovat muuttuneet huomattavasti nykypäivään verrattaen. Muistan lukeneeni, että ennen jopa uskottiin lapsista tulevan narsisteja jos heitä kehutaan.
Tuolloin ajateltiin tehtävän lapsen parhaaksi, mutta onneksi nyt tiedetään paremmin.
On toki muitakin asioita jotka saattavat johtaa siihen, että ihmisestä tulee perfektionisti.
Yksi on kuitenkin juuri tämä kehumattomuus ja kannustus aina vain parempiin suorituksiin. Lisänä tähän voi olla myös lukuisia muita asioita kuten koulukiusaaminen josta on myös minulla omakohtainen kokemus koko peruskoulun ajan.
Kiusattuna kukaan ei tietenkään halua antaa pienintäkään syytä tai mahdollisuutta kiusaamiselle. Ei halua epäonnistua muiden edessä ja hakee ehkä muiden hyväksyntää.
Aina on tunne ettei koskaan ole tarpeeksi hyvä missään.
Omat tavoitteet ovat niin korkealla ettei niihin ole edes mahdollista kurkottaa. Toisin sanoen tavoitteet ovat hyvin epärealistiset. Vaikka kuinka tekee kaikkensa ei mikään tunnu onnistuvan.
On olemassa tavallinen perfektionisti ja neuroottinen perfektionisti.
Tavallinen perfektionisti saa todellisen mielihyvän ja onnistumisen tunteen tunnollisen työskentelyn ponnistuksista. Kun taas neuroottiinen perfektionisti on kyvytön tuntemaan tyytyväisyyttä eikä kykene omasta mielestään tekemään mitään tarpeeksi hyvin saavuttaakseen tai ansaitakseen onnistumisen ja tyytyväisyyden tunteen.
Minun on vaikea kokea täyttä tyytyväisyyttä omista tekemisistäni, en koe koskaan tekeväni mitään tarpeeksi hyvin ja jään aina kauaksi asettamistani tavoitteistani. Uskon siihen, että aina olisin voinut tehdä asiat vieläkin paremmin. Koen ehkä syyllisyyttä ja häpeää siitä etten pystynyt parempaan.
Vaadin itseltäni aina paljon enemmän kuin muilta. Olen iloinen muiden onnistumisista ja koen monien onnistuvan lukuisissa asioissa arjessaan ja elämässään.
Kuka sitten vaatii minua täydellisyyteen, kuin minä itse? Ei varmaan kukaan. Ketä varten tavoittelen täydellisyyttä?
En ole juuri koskaan saanut tunnustusta tai kehuja tekemistäni asioista, enkä sitä edes odota. Joten en tätä myöskään tee kehujen toivossa. Tunnen tämän olevan ennemminkin oma henkilökohtainen taisteluni.
Olen koko ikäni ollut perfektionisti ihan vain itselleni ja ehkä olen halunnut yrittää miellyttää vanhempiani.
Perfektionismi uuvuttaa todella paljon ja aiheuttaa usein ahdistusta ja masennusta. Perfektionismi on omassa elämässä pienimmistä syistä ahdistukseen ja masennukseen, mutta olen huomannut sen vievän voimia aika ajoin.
Uskon, että kuten monella asialla on myös tälläkin ne hyvät puolensa.
Joissakin elämän osa-alueilla perfektionismista on ehdottomasti hyötyä, mutta kun sen asettaa jokaiselle osa-alueelle elämässään ei lopputuloksena voi olla kuin uupumus.
Lasten myötä oma perfektionismi on hellittänyt paljon. Lapset ja oma perhe on tärkeimpiä ja heidän hyvinvointi menee kaiken edellä. Silloin muissa asioissa on tarvinnyt hellittää. Vai voisiko sanoa, että saanut hellittää. Tietynlainen kriittisyys omaa kehoa kohtaan helpottui. Koti ei tarvinnut olla täydellisessä järjestyksessä vaan sellainen hallittu kaaos on just hyvä.
Olen oppinut sanomaan ei.
Minun ei tarvitse tavoitella täydellisyyttä jotta olisin riittävä tai hyvä ihminen.
Mitä enemmän oppii asioita itsestään ja ymmärtämään omaa käyttäytymistään, sitä helpompaa on tunnistaa omaa hyvinvointia haittaavat tekijät. Näin niistä on myös huomattavasti helpompi opetella pois. Se, että osaat tunnistaa itsessäsi liiallisen täydellisyyden tavoittelun on jo suuri askel kohti armollisempaa elämää ja itsesi hyväksymistä.
Onko sinulla taipumusta perfektionismiin? Kuinka se ilmenee sinun elämässäsi? Vain tietyllä osa-alueella vai vähän kaikessa mitä teet?
Mukavaa alkanutta viikkoa!
-Marjut-
Blogini löydät facebookista:
Art LilyKristin I M.Hartikainen
Voit seurata myös instagramissa:
@m.hartikainen
ARVONTA KÄYNNISSÄ instagram tililläni!!!
YouTube:
Art LilyKristin I M.Hartikainen
Lähetä kommentti